Mä rakastan sua, mutta yritän unohtaa kasvosi ja kosketuksesi, etsimällä turvaa muista.
Vuoden takainen ihastus, jossa en näe enää mitään, pitää mua sylissään ja painaa pieniä suudelmia huulilleni.
Tunnen oloni turvalliseksi, mutta vääräksi.
En mä näille käsivarsille kuulu, nää huulet on väärät mulle.
Sen ääni ei saa mua hymyilemään, jutut tai ilmeet ei saa mua nauramaan, seura ei saa mua onnelliseksi.
Se ei kuuntele mua, enkä välitä.
En mä tahdo sitä, tarvitsen sut.
Mut en tiedä, haluanko sut oikeasti, vai haluanko vain seksiä?
Mut mitä se on kun näkee toisen, vatsassa läikähtää lämmintä ja tahtoo osoittaa välittävänsä?
Kun ei voi olla seuraamatta toisen jokaista askelta ja on pakko ahmia jokainen sentti paljaasta ihosta silmillä?
Kun omalla elämällä ei ole väliä, kunhan vain toinen selviää?
Kun mitkään sanat eivät tunnu tarpeeksi voimakkailta kuvaamaan tunteita?
Mä en pidä tästä.
En sitten yhtään.
Terapiassa mä kerron, kuinka mä joskus suunnittelin tappavani itseni.
Ei toki, ei mulla enää niitä ajatuksia ole.
Valehtelija.
Mä vihaan itseäni, mä pelkään ihmisten esittävän mun kaveriani, ei ne välitä musta, ne vaan hyötyy musta jotenkin, siksi ne sietää mua.
Musta ei koskaan tule kaunista, ehkä ihmiset pitäis musta, jos olisin laihempi.
Mä en riitä tälläsenä, en ole tarpeeksi hyvä.
En kellekään.