Olin viikonlopun mummolla.
Näin myös Riikkaa jonkun verran.
Me käveltiin käsikädessä kauppaan ja mä tunsin sen vääräksi.
Se ei ole ihminen, jonka kanssa noin voi tehdä.
Riikan luona kävi samaan aikaan muistakin sen kavereita.
Oli tuskaa nähdä entinen paras ystävä niiden ihmisten kanssa, jotka nykyään ovat mun tilalla Riikan elämässä.
Musta otettiin kuva Riikan äidin kanssa, muttei Riikan.
Kyseinen äiti vaikutti myöskin surullisemmalta kuin Riikka, kun mun piti lähteä.
Se halasi mua ja kuiskasi surullisella äänellä mun korvaani hyvät jatkot.
Kävelin mummolle ja pidättelin itkua.
Ja koko sitä seuranneen neljän tunnin automatkan jouduin pidättelemään kyyneleitä, koska radiosta soi kokoajan joitan, joka muistutti Riikasta.
Se on ihminen, jonka tahdon unohtaa.
Myös ne kaikki hyvät hetket, pelkään, etten enää ikinä tuu tuntemaan sellasta yhteenkuuluvuuden tunnetta kenekään kanssa.

En ollut tänään töissä, en vain jaksanut mennä.
En tiedä menenkö huomennaan, tappelen itseni kanssa tällähetkellä kovasti.

Tähän oloon voisi kuolla.
Tää repii mua palasiksi, enkä tiedä mitä tehdä.