Tänään mietin, mitä tapahtuisi jos laittaisin vaatteet päälle ja kävelisin sillalle.
Heittäisin kengät ja sukat pois, nousisin kaiteelle ja tuntisin sen kylmyyden ihoani vasten.
Tuuli heiluttelisi hiuksiani ja tekisin elämäni tärkeimmän päätöksen.
Hyppäisinkö ja tuntisin jäisen veden piikittävän minut kuoliaaksi, vai perääntyisinkö ja jatkaisin elämääni kuten ennen?
Kumpikaan ei vaikuta hyvältä, tahdon muutoksen.
Mun ei ole yvä olla täällä, kaipaan kotiin, mutten tiedä onko sielläkään parempi.
Entä jos mä ylittäisin sillan, voisinko löytää paikan jossa mun ois hyvä?
Viimenen vaitoehto kuullostaa parhaalta, mutta kun otan askeleen eteenpäin sillalla, olenkin yhtäkkiä taas kotona ja kadotin tieni.
Mihin mun pitää mennä tai mitä mun pitää tehdä, päästäkseni oikeelle tielle takasin?

Meidän oli tarkotus mennä huomenna isomummolle, mutta se soitti tänään ja pyysikin tulemaan jo tänään.
Mua masensi ja ahdisti enemmän, kun kertaakaan täällä, joten sanoin etten tulekkaan, vaikka mun oli tarkotus.
Kun mummo ja ukki oli lähdössä, ukki tuli mun luo, laittoi käden mun polvelle ja kysyi "mikäs tyttö sinä oot kun et lupauksias pidä?"
"En tiedä", vastasin ja kyyneleet nousi silmiin. ukki lähti ja kyyneleet valu äänettömästi poskille.
"Pitää muistaa ottaa tuo kortti mukaan", mummo sano tarkottaen joulukorttia, jonka mä tein isomummolle.
"Tekikö se tuon sen takia kun ei lähe mukaan?", ukki kysy ja mun teki mieli huutaa sille.
Mä olin selkä niihin päin ja itkin mahollisimman hiljaa ja peitin itkun äänestäni, kun sanoin niille heipat.
Ei ne huomannut, eikä ukki jälkeenpäin varmaan ole edes huomannut, kuinka se satutti mua.

Niin ja olen lihonut monta kiloa.
Kaikinpuolin onnistunut päivä siis.
Kill me.